Luin noita vanhempia tekstejäni, ja mieleen tuli kaikki ne ajatukset mitä silloin päässäni pyöri.
Välimme on tähän ystävääni korjaantuneet, ja vihastuksissaan tuli sanottua enemmän, mitä ois pitäny sanoa.
Katkeruuttahan päälimmäisenä oli.
Sekä ajatus siitä, että tuon piti olla myös meidän yhteistä aikaa. Meidän piti kantaa ja odottaa ne lapset yhtä aikaa.
Me OLTIIN raskaana yhtä aikaa. Lasketut ajatkin oli muutaman viikon erolla.
Se oli se joka siinä eniten satutti. Ja tottakai Laura sen ymmärsi, miksi mä niin tein ja miksi mä en mitään kertonut.
Mutta se että eihän Laura, tai kukaan muukaan voinut ymmärtää sitä mitä minä TUNSIN sisälläni. Ei kukaan joka on keskenmenon kokenut voi silti ymmärtää sitä, että niitä on useita takana.
Pelastukseni oli se kun liityin useiden keskenmenojen saaneiden postitus listalle.
Siellä ne ajatukset oli joka päiväistä.
Sain silti iloita siitä, että tilanteeni oli hyvä, moneen heihin verrattuna.
Mulla on jo lapsi ja se lapsi on tärkein asia elämässäni, ei mikään sitä voi multa viedä pois.
Sitä rakkautta mitä tunnen lastani kohtaan.
Moni heistä ei koskaan saa kokea sitä tunnetta.
Toivon vain että jokainen heistä jonain päivänä saisi tuntea äitiyden onnen.

Toki ajatuksissani oli silloin myös se realismi, että se lapsi ei ole meidän, siitä ei koskaan tule meidän, me ollaan sen lapsen täti ja setä ja Toni on sen serkku.
Ja realistinen olen siitäkin, että meillä tulee olemaan se toinen lapsi, jossain vaiheessa, oli se sitten vaikka 10 vuoden päästä, mutta se tulee olemaan.

Ja kaikesta tästä on pitänyt kuntoutua.
Mun piti jättää kaikkia vauvahössötykset pois, ja oli vaan pakko nousta sieltä risukasasta ja ajatella jotain muuta, ei mitään mikä liittyis vauvoihin.
Onneksi se sitten onnistuikin.
Nyt sitten odotellaan millon sieltä se veljen lapsi syntyy, niillä on perjantaina laskettuaika.
Eli aikaa tosiaan on kun olen viimeksi tänne kirjoittanut.
Nyt mulla onkin aika neuvola-lääkärille joka sitten varmaan sitä lähetettä laittelee eteenpäin.
Saadaan jotaink konkreettista tapahtumaan, mikäli tässä vaiheessa niin enää voi käydä.
Ja sitäkään kun ei tiedä kuinka pitkälle se venyy, aika siis, kun just uutisia luin tehyn sivuilta, että pohjois-pohjanmaan sairaanhoitopiiristä sanoo 1500 sairaanhoitajaa itsensä itrti, mikäli palkkatoiveisiin ei suostuta.
Siis tää on mun mielestä ihan hyväksyttävää että ne yrittää saada itselleen sen palkankorotuksen ja on toivottavaa että he sen saavat, kyllä he siitä työstä sen ansaitsevatkin.
Mutta aivan varmasti tiedossa on myös se että jos tämä tehyllä menee läpi, seuraa useampien eri alojen uhkailut perästä.
Ja kaikki tämä on jostain muualta pois.
Itse lähihoitajana tiedän mitä se työ on joten kyllä hoito-alalla ansaitaan kunnon palkat. Ei ne lääkärit siella osastoilla ole niitä potilaita hoitamassa, lääkärit tekee diagnoosit, sairaanhoitajat ne hoitaa.

Kolme päivää maattu sängyn pohjalla, keuhkoputkentulehdus.
Eilis ilta menikin sitten istuessa päivystyksessä, meni henki niin ahtaalle että hyvä kun mistään rööristä enää happea sai.
Keuhkoputken tulehdushan se sitten oli, vaikkakin kyllähän mä sen jo tiesin.
Ainahan mulla se on, joka ikisen flunssan yhteydessä. Kai se vissiin on jotenki astmaatikon kirous tai jotain?

Huomasin sentään sanoa siinä kaikessa hötäkässä sille lääkärille etten tiedä olenko raskaana vai en.
Menkat on nyt sitten 4 päivää myöhässä.
Eihän se paljoa ole, mutta myöhässä ovat joka tapauksessa.
Nyt en ainakaan ole ressannu koko tilannetta, en järinkään ole ajatellutkaan koko vauvan yrittämistä.
Enemmänkin olen keskittynyt hoitamaan ajatuksiani, ja toipumiseen keskenmenosta.

Ärsyttävä yskänpuuska!

Sais tästä jo kuntoutua, pääsis lenkillekkin jo.
Yks toinen tavoitteistani onkin että saisin muutamia kiloja puotettua. Tai enemmänki kun muutama.
Sekin vois auttaa tätä vauva projektia.
Mutta nyt ruan kimmppuun, eka kerta kun ruoka maistuu.

Niimpä niin, ruoasta puhuminen yhtä aikaa laihtumisen kanssa...*hakkaa päätä seinään*

Toisaalta, olenhan jo kolme päivää ollut syömättäkin...

Eilen käytimme miehen kanssa veljeäni ja hänen eksäänsä np-ultrassa, kaikki oli hyvin, ja siellä nämä tulevat vanhemmat onnellisena katselivat vauvansa kuvia.
Tottakai!
Katsoisin itsekkin, jos olisin samassa tilanteessa. Sehän se tässä pahaa sitten tekeekin, meidänhän piti olla samassa tilanteessa.
Meidän piti olla samoissa viikoissakin, parin päivän heitto vain.
Tuli tunne, tuon olisi pitänyt olla meidän vauva.
Ei äidin joka lapsen halusi, mutta ei perhettä sen lapsen ympärille.
Ei isän joka antoi liian helposti periksi.
Meidän joilla oli valmiudet antaa lapselle perhe jonka se ansaitsee.

Onneksi tajusin, nämä ovat epärealistisia ajatuksia, kukin taplaa tyylillään.
Jokaisella on oikeus saada lapsia, tehdä lapsia, olin minä siitä mitä mieltä tahansa.

Olen vain kateellinen, miehenikin oli.
Ollaan me kuitenkin sitä toista lasta odotettu jo niin kauan, muuta ei olla saatu aikaiseksi kuin keskenmenoja. Tai minä en ole pystynyt tekemään sitä, mitä naisen pitää tehdä.

Aloin miettiä elokuvaa Seitsemän, yksi lemppareistani.
Kuinka osuvaa, kateus, yksi kuoleman synneistä.
Koska tajusinhan sen, olin vain kateellinen, ehkä hieman katkerakin.

Minun on nyt vain keskityttävä siihen, että olen tuon tulevan lapsen täti.
Olinpa mitä mieltä tahansa "ystävästäni", niin olen silti tuon lapsen täti.
"Ystävä", lainausmerkeissä siksi, koska tämän kyseisen henkilön piti olla paras ystäväni, sitä hän olikin, viimeiset 3 vuotta.
Mutta nämä sanat kuultuani:
"Minä en voi ymmärtää mikä siinä lasten tekemisessä niin vaikeata on, oletko niin saamaton, ettet voi lasta kansaa sisälläsi?"
Katkaisi tuon siteen, lopullisesti.

IKINÄ, en ikinä anna anteeksi noita sanoja.

Siinä on se päälimmäinen ajatus, olotila mikä nyt on päällä.

Huomenna veljelläni ja sen eksällä on np-ultra...
Miten voi iloita asiasta?
Jos siellä onkin kaikki ok, miten mä jaksan taas sitä, siellä näky sitä ja sitä ja sitä, kun päälimmäisenä ajatuksena on se että mullakin olis ollu, ultra ihan samoilla viikoilla.
(oltiin raskaana yhtäaikaa siis, mun ei yllätys yllätys, kestäny)

Mä mietin, mun ei tee pahaa nähdä vauvoja, ne on tosi tosi ihania. Tuoksuukin ihan vauvoilta, se ominainen tuoksu...mmmmm....sitäkö sais purkkiin...
Kuitenkin, raskaana olevat, olen kateellinen, tunne, mä haluun sen vauvan ja mä haluan sen just tänään, en 10kk päästä, enkä helvetti sentään, kolmen  vuoden päästä.
Esikoiseen meni se kolme vuotta.
Tietty tiedän, jos tulen raskaaksi, niin siihen menee se 10 kuukautta.
Ei siinä mitään, raskaana oleminen on ihanaa, kunhan pääsee yli sen 12 viikon, että kaikki on kunnossa...
Ei tarvii pelätä.
Mä en haluu sitä enää...Se pelko, se on läsnä koko ajan, ensimmäiset 3 kuukautta...
Mä haluun lapsen, mutten mä sitä pelkoa enää halua..tällä viikolla se totuus taas iskee, joko ollaan taas raskaana, tai sitten ei...ken tietää...testaamaan en kyllä lähde vielä tässä vaiheessa, sitten joskus, sitten kun niitä ei oikeasti enää tule...

Siitä pääsemmekin toiseen aiheeseen.
Suomi, meidän maamme, hyvinvointivaltio?
Ehei, ei ainakaan täällä pohjoisessa..
Kuukausi sitten, soitin ensimmäisen kerran neuvolaan, aikaa tutkimuksiin, mistä noi keskenmenot siis johtuu.
Ei ole aikoja, soita viikon päästä uudelleen, yritetään järjestää.
Viikko. Uusi soitto
No kun ei meillä ole vieläkään niitä aikoja, soitteleppa taas ensi viikolla, minä yritän järjestää.
Viikko taas.
Ei edelleenkään aikoja.Teillähän pitäisi olla tärppipäivät, yrittäkää nyt ahkerasti ja soitat sitten taas kun olet raskaana tai NE alkavat, katsotaan sitten uudelleen.
Että se siitä hoitotakuusta.
Nyt sitten tuota aikaa odotellessa jonka pitäisi siis olla nyt käsillä.

Esikoiselle soitin myös viime viikolla aikaa, kun oli kipee.
Vastaan otto oli tämä, ei meillä ole lääkäriä, ootelkaa sinne neljään asti ja menkää yhteispäivystykseen.
Tämä siis 08.10 aamulla.
Pienen kaksi vuotiaan astmaatikkolapsen kanssa olisi pitänyt odotella koko päivän jotta apua saa.
Ehei, onneksi itsekkin on hoito-alalla, jotenk poika kainaloon ja tk:hon.
Laitoin pojan vastaanotto tiskille ja tuumasin, tämänkö kanssa pitäisi odotella koko loppu päivä ennekun saa apua. (pojalla siis hengitys jo todella vaikeaa ja työlästä tässä vaiheessa)
Sairaala-reissuhan siitä sitten tuli, mutta tulkoon, siellä ainakin saimme oikean hoidon kun omat lääkkeet ei enää auttaneet.
JA jos mietityttää, niin kyllä, tein ilmoituksen potilas-asiamiehelle ja en aio todellakaan antaa asian vain olla.

Ystäväni kanssa mietimmekin,
Suomi, hyvinvointivaltiomme.
Ja paskat sanon minä.