Luin noita vanhempia tekstejäni, ja mieleen tuli kaikki ne ajatukset mitä silloin päässäni pyöri.
Välimme on tähän ystävääni korjaantuneet, ja vihastuksissaan tuli sanottua enemmän, mitä ois pitäny sanoa.
Katkeruuttahan päälimmäisenä oli.
Sekä ajatus siitä, että tuon piti olla myös meidän yhteistä aikaa. Meidän piti kantaa ja odottaa ne lapset yhtä aikaa.
Me OLTIIN raskaana yhtä aikaa. Lasketut ajatkin oli muutaman viikon erolla.
Se oli se joka siinä eniten satutti. Ja tottakai Laura sen ymmärsi, miksi mä niin tein ja miksi mä en mitään kertonut.
Mutta se että eihän Laura, tai kukaan muukaan voinut ymmärtää sitä mitä minä TUNSIN sisälläni. Ei kukaan joka on keskenmenon kokenut voi silti ymmärtää sitä, että niitä on useita takana.
Pelastukseni oli se kun liityin useiden keskenmenojen saaneiden postitus listalle.
Siellä ne ajatukset oli joka päiväistä.
Sain silti iloita siitä, että tilanteeni oli hyvä, moneen heihin verrattuna.
Mulla on jo lapsi ja se lapsi on tärkein asia elämässäni, ei mikään sitä voi multa viedä pois.
Sitä rakkautta mitä tunnen lastani kohtaan.
Moni heistä ei koskaan saa kokea sitä tunnetta.
Toivon vain että jokainen heistä jonain päivänä saisi tuntea äitiyden onnen.

Toki ajatuksissani oli silloin myös se realismi, että se lapsi ei ole meidän, siitä ei koskaan tule meidän, me ollaan sen lapsen täti ja setä ja Toni on sen serkku.
Ja realistinen olen siitäkin, että meillä tulee olemaan se toinen lapsi, jossain vaiheessa, oli se sitten vaikka 10 vuoden päästä, mutta se tulee olemaan.