Eilen käytimme miehen kanssa veljeäni ja hänen eksäänsä np-ultrassa, kaikki oli hyvin, ja siellä nämä tulevat vanhemmat onnellisena katselivat vauvansa kuvia.
Tottakai!
Katsoisin itsekkin, jos olisin samassa tilanteessa. Sehän se tässä pahaa sitten tekeekin, meidänhän piti olla samassa tilanteessa.
Meidän piti olla samoissa viikoissakin, parin päivän heitto vain.
Tuli tunne, tuon olisi pitänyt olla meidän vauva.
Ei äidin joka lapsen halusi, mutta ei perhettä sen lapsen ympärille.
Ei isän joka antoi liian helposti periksi.
Meidän joilla oli valmiudet antaa lapselle perhe jonka se ansaitsee.

Onneksi tajusin, nämä ovat epärealistisia ajatuksia, kukin taplaa tyylillään.
Jokaisella on oikeus saada lapsia, tehdä lapsia, olin minä siitä mitä mieltä tahansa.

Olen vain kateellinen, miehenikin oli.
Ollaan me kuitenkin sitä toista lasta odotettu jo niin kauan, muuta ei olla saatu aikaiseksi kuin keskenmenoja. Tai minä en ole pystynyt tekemään sitä, mitä naisen pitää tehdä.

Aloin miettiä elokuvaa Seitsemän, yksi lemppareistani.
Kuinka osuvaa, kateus, yksi kuoleman synneistä.
Koska tajusinhan sen, olin vain kateellinen, ehkä hieman katkerakin.

Minun on nyt vain keskityttävä siihen, että olen tuon tulevan lapsen täti.
Olinpa mitä mieltä tahansa "ystävästäni", niin olen silti tuon lapsen täti.
"Ystävä", lainausmerkeissä siksi, koska tämän kyseisen henkilön piti olla paras ystäväni, sitä hän olikin, viimeiset 3 vuotta.
Mutta nämä sanat kuultuani:
"Minä en voi ymmärtää mikä siinä lasten tekemisessä niin vaikeata on, oletko niin saamaton, ettet voi lasta kansaa sisälläsi?"
Katkaisi tuon siteen, lopullisesti.

IKINÄ, en ikinä anna anteeksi noita sanoja.